[category]
[title]
Kotijoukot on niitä näytelmiä, joita voi olla vaivaannuttavaa katsoa oman puolisonsa vierellä. Tästä näytelmästä kun tunnistaa taatusti itsensä – tai ainakin sen puolisonsa. Vitsejä ammutaan molempien sukupuolten suuntaan, mutta miehet saavat niistä suurimman osan niskaansa. Toisaalta tylsä perusmies saa lopulta myös sankarin viitan harteilleen.
Lavalla nähdään kaksi hyvin tunnistettavaa miestyyppiä. On mietiskelijä, joka pystyy pohtimaan ongelmia loputtomasti, muttei saa millään sohvapöytää korjattua. Ja sitten on riuska toiminnan mies, joka hoitaa hommat ennen kuin muut ovat ehtineet edes kertoa, mitä oikeasti pitäisi tehdä.
Näitä kahta katsellessa alkaa väkisinkin miettiä, onko muunlaisia miehiä lopulta olemassakaan.
Parisuhteen arkeen tylsistynyt Hanna (Niina Lahtinen) haaveilee osallistumisesta Erikoisjoukot-tyyppiseen tosi-tv-ohjelmaan, jotta hän voisi kerrankin testata rajojaan. Hänen miehensä, mukavuudenhaluinen Mikko (Joonas Nordman) suhtautuu ajatukseen juuri sellaisella hienotunteisuudella, jota parisuhdekriisin käynnistämiseen tarvitaan. Mitä mahdollisuuksia keski-ikäisellä, huonopolvisella naisella muka erikoisjoukoissa olisi?
Kysymys on tietysti teoriassa aivan järkevä. Parisuhteessa se on katastrofaalinen.
Parisuhteessa järkeväkin kysymys voi olla katastrofaalinen
Mikon ainoa tapa pelastaa parisuhteensa on osallistua vastentahtoisesti elämysyrityksen järjestämään sotilaskoulutuskokemukseen, joka tehdään kotosalla. Hanna puhuu mukaan naapuripariskunnan. Ja sitten punnerretaan ja tehdään kyykkyhyppyjä.
Ensimmäinen puoliaika on erittäin napakka. Lahtinen ja Nordman, jotka ovat myös kirjoittaneet näytelmän, hallitsevat komedian rytmin tuttuun tapaan hienosti. Pieni ärsytys paisuu riidaksi, riita tunnemyrskyksi, eikä hetken päästä kukaan enää edes muista, mistä riideltiin, kunhan murjotetaan.
Tuttua monesta parisuhteesta – ja hinta–laatusuhteeltaan erinomaista parisuhdeterapiaa, kun sille pääsee nauramaan teatterissa.
Ensi-illassa yleisö nauroi usein ja äänekkäästi. Parhaimmillaan Kotijoukot on todella hauska. Ensimmäisen puoliskon loppua kohden mieleen saattaa kuitenkin hiipiä kysymys, kuinka pitkään tästä asetelmasta voi leipoa vitsejä?
Toinen puoliaika vastaa haasteeseen tekemällä äkkikäännöksen. Esitys ei menekään pintaraapaisua syvemmälle lähtöasetelmaansa eli siihen, miten neljä toisilleen tuttua ihmistä käyttäytyisi kotioloissa tosi-tv-rääkissä. Siitä olisi voinut kaiketi ammentaa älykästä, ihmisen synkkiä sopukoita raapivaa huumoria. Sen sijaan mutkat vedetään suoriksi ja armeijakoulutus vaihtuu puskafarssimaiseksi panttivankitilanteeksi. Ihmissuhteiden havainnointi vaihtuu kohellukseen.
Lahtisen ja Nordmanin karisma kannattelee esitystä, joka terävöityy aina, kun he ovat äänessä. Myös naapuripariskunnan Emilia Sinisalo ja Jarkko Pajunen hoitavat roolinsa mainiosti, mutta kun on sivuroolien vuoro nousta keskiöön, jännite laskee.
Onneksi näytelmä löytää lopulta takaisin siihen ajatukseen, joka tekee siitä alun perin kiinnostavan: Mitä rakkaudelle tapahtuu arjessa? Entä sitten, kun arki rikkoutuu?
Kun toisen ihmisen kanssa elää tarpeeksi pitkään, oppii väistämättä tuntemaan kaiken hänessä ärsyttävän. Keskeneräiset projektit, samat valituksen aiheet, tavan puristaa sinappipötkö väärästä päästä ja ladata astianpesukone aivan väärin. Kotona sitä helposti miettii, miksi juuri oma puoliso on niin rasittava.
Kotijoukot tarjoaa lohdullisen vastauksen: todennäköisesti naapurissa joku miettii täsmälleen samaa.
Mutta kun arki yhtäkkiä järkkyy, asetelma muuttuu. Näkyviin nousevat uudestaan ne ominaisuudet, jotka ovat kumppanissa alunperinkin viehättäneet. Tai vaikka eivät nousisikaan, niin rakkaus osoittaa voimansa. Tärkeintä on, että vierellä on ihminen, johon voi luottaa. Että vierellä on ihminen, joka myös pysyy vierellä.
Ja jos ei muuta, on lohdullista huomata, ettei sitä sohvapöytää ole saatu kuntoon muissakaan perheissä.